Suomessa on pitkään puhuttu pakkoruotsista perusopetuksessa ja siitä, kuinka Länsi-Suomessa tulisi säilyttää ruotsin opiskelu, kun taas Itä-Suomessa sen voisi korvata venäjän opiskelulla. Asiassa ei ole kuitenkaan päästy puusta pitkälle. Se lisäisi oppilaiden eriarvoistumista, kuulemma. Onhan se niinkin. Toisaalta on myös eriarvoista, että Kolarin lukiossa saattoi opiskella latinaa ja Pellossa ranskaa riippuen opettajien kieliyhdistelmistä. Paras tapa olisi tietysti asettaa ruotsi ja venäjä valinnaisiksi kieliksi, joista toinen olisi valittava. Tämä lisäisi kuitenkin koulujen kustannuksia.
Kolikolla on aina kääntöpuolensa. Uskon itsekin, että venäjän kielestä olisi itärajalla varmasti enemmän hyötyä ‒ joillekin, ei missään nimessä kaikille. Harhaanjohtavasti voi kuvitella, että tornionlaaksolaiset osaavat hyvin ruotsia, koska Ruotsin raja kulkee kivenheiton päässä. Se on kuitenkin harhaluulo.
Ensinnäkin, Ruotsin Tornionlaaksossa rajakunnat ovat suomen ja meänkielen hallintoaluekuntia, joten asiansa saa hyvin suurella todennäköisyydellä toimitettua suomeksikin Ruotsin puolella, sillä suomen kielen taito on suhteellisen laajaa rajajoen länsipuolella. Eli ruotsia ei tarvita.
Toisekseen, rajanylinen yhteistyö olisi suotavaa ja tavoittelun arvoista. Käytäntö osoittaa kuitenkin muuta; rajat ylittävä yhteistyö on mitätöntä olemassa olevaan potentiaaliin nähden. Torniossa ja Haaparannalla tilanne on varmastikin täysin toinen, sieltä minulla ei ole kokemusta. Mutta pohjoisemmissa rajakunnissa yhteistyö jää liian usein pelkästään puheen asteelle. Tämän olen nähnyt sekä kouluaikanani Kolarissa että toimiessani reilun vuoden vähemmistökielikoordinaattorina Pajalan kunnassa. Näiden perusteella rajan läheisyys ei välttämättä ole tae kielitaidosta.
Olen usein saanut kuulla, että kannattaisi opiskella trendikkäitä eurooppalaisia kieliä, kuten ranskaa, saksaa, italiaa ja espanjaa. Pari viimeksi mainittua ovat olleet kovassa nosteessa viime vuosina. En ole tällä hetkellä kiinnostunut urasta Keski-Euroopassa, ja kielen opiskelu jonkun hassun lomamatkan vuoksi tuntuisi kohtuuttomalta.
Sen sijaan aloin opiskella pohjoissaamea. Minä, joka olen kotoisin Tornionlaaksosta, Lapista, en näe itselleni hyötyä opiskella esimerkiksi romaanisia kieliä tai kiinaa. Puolestaan saamen kielet, jotka sijaitsevat aivan lähellämme, jopa keskuudessamme, ovat minulle paljon hyödyllisempiä ja kiinnostavampia. Ovathan ne etäsukukieliämmekin.
Vanhempani kummeksuivat aluksi kielivalintaani. ”Mitä sinä saamella teet, et tarvitse sitä missään”, sain kuulla. Uusi kieli avaa uusia maailmoja. Niin kävi minullekin, ja tuo maailma avautui aivan vierestä. Pääsin pian kääntämään muutamia tekstejä saameksi, jotka kylläkin oikoluettiin, ja sain siitä rahaa.
Eurooppalaisilla kielillä en ole tehnyt mitään tähän saakka. Olen opiskellut yläasteella ja lukiossa saksaa ja ranskaa. Ranskasta en muista hölkäsen pöläystä, saksasta hieman. Tuntuu sitä paitsi merkitykselliseltä opetella uhanalaista vähemmistökieltä, jolle jokainen lisäpuhuja on arvokas. Sen sijaan suuremmat eurooppalaiset kielet eivät tee yhdellä (vieläpä heikosti) kieltä puhuvalla mitään.
Tämä on vain minun kokemukseni ja tämänhetkinen mielipiteeni. Ihailen ihmisiä, jotka opiskelevat mitä tahansa kieliä ja pystyvät niitä käyttämään. Jokainen määrittelee tavoitteensa itse ja mihin suuntaan aikoo kääntää katseensa tulevaisuudessa niin ammatillisesti kuin siviilissäkin. Eurooppalaisia kieliä tarvitaan Suomessa tietysti jossain määrin liike-elämässä sekä matkailussa.
Tulipa mieleeni vielä yksi kolarilainen naapuri, joka lähti opiskelemaan kiinaa ja jäi Aasiaan töihin. Ja eräs opiskelukaveri, joka aloitti espanjan opiskelun yliopiston kielikeskuksella, lähti omin päin Guatemalaan jatkamaan kielenopiskelua yksityisopetuksessa ja pääsi myöhemmin Uruguayhin töihin. Päämäärätietoisuus on arvostettavaa!
Jonna Palovaara
Inspiraation lähteenä käytin The Guardian -lehden artikkelia.
Jonna Palovaara 