Tämä kirjoitus menee hieman ohi blogini aihepiirin, mutta liittyy kuitenkin pohjoisuuteen. Haluan omalta osaltani tuoda toisenlaista (eettistä) näkökulmaa jälleen pinnalle nousseeseen mustavalkoiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun, jonka kuuma peruna on Terrafame.
Vaikka olenkin humanisti ja kielitieteilijä, voin sanoa tietäväni sentään jotain kaivannaisalasta, sillä työskentelin Northland Resources -kaivosyhtiön kääntäjänä vuosina 2010‒2013.
Neljä vuotta sitten tähän aikaan Pohjois-Suomen Kolarissa ja Ruotsin puolen naapurikunnassa Pajalassa elettiin vilkkainta kaivosbuumin aikaa. Northland Resources suunnitteli kaivosta sekä Pajalaan että Kolariin. Kunnat houkuttelivat paluumuuttajia, uusia taloja rakennettiin, ihmiset jopa myivät omaisuuttaan ostaakseen kaivosyhtiön osakkeita. Pajalaan kaivos oli jo rakennettu ja se oli käynnissä.
Sitten yhtiön talousviisaat laskivat vähän väärin. Raudan hinta vajosi alas. Vuoden 2014 joulukuussa yhtiö jätti konkurssihakemuksen. Pajalan alamäki alkoi, ja ihmiset kokivat karvaan pettymyksen.
Kolarin suurin elinkeino on matkailu, ja tuleva kaivos olisi sijainnut aivan Pallas-Yllästunturin kansallispuiston kupeessa. Ylläksen alueen yrittäjät olivat käärmeissään kaivoksen tulosta. He järjestivät mielenosoituksia ja yrittivät vedota kaivosyhtiöön, kunnan päättäjiin, kuntalaisiin ja turisteihin. Pinnalla oli kysymys josko matkailu ja kaivos voisivat kukoistaa rinnakkain.
Vaikka Northlandin kaivosprojektit sijaitsivat maantieteellisesti hyvin lähellä toisiaan, toimintaympäristön asettamat haasteet poikkesivat suuresti toisistaan. Pajalassa vastustusta ei ollut juuri lainkaan, ja se vähäinen, jota ilmeni, tuli poronhoitajien taholta.
Northlandin konkurssin myötä Ylläksen yrittäjille koittivat kissanpäivät. Nyt kissa on jälleen nostettu pöydälle, sillä torniolainen yritys Tapojärvi Oy osti Suomen puolen kaivoshankkeen kaivosyhtiön konkurssipesältä viime vuonna. Tällä hetkellä hankkeessa on meneillään 3‒5 vuotta kestävä lupavaihe. Tapojärvi Oy on kansainvälisistä yhtiöistä poiketen suomalaisomisteinen, joten se tekee heidän toiminnastaan monen silmissä hieman eettisempää.
Kaivosyhtiöt ovat usein suuria, kansainvälisiä ja vakavaraisia yhtiöitä. Puhutaan siitä, kuinka ne tulevat hyötymään ja rikastumaan maillemme ja jättävät vain arvet jälkeensä. Kaikkein parasta olisi, jos kaivosyhtiöt olisivat kansallisia. Suomessa valtio ei omista kaivoksia siinä määrin kuin Ruotsi, Suomella ei yksinkertaisesti löydy pääomaa rahoittaa kaivoksia. Lisäksi suomalaisilta puuttuu riskinottohalu sijoittaa kaivoksiin, mikä on osaltaan median ”ansiota”.
Medialla on tapana revitellä ympäristökatastrofeilla. Joskus uutisointi on myös epäreilua. Median musta lammas, Talvivaara, on saanut tuta osansa tästä, vaikkakin sillä on ollut paljon välinpitämättömyyttä ja epäonnea mukanaan.
Harjavallan metallientuotantolaitokselta vuosi kymmeniä tonneja nikkeliä Kokemäenjokeen vuonna 2014, siinä missä Talvivaaran nikkelipäästöt olivat 2‒3 tonnia.
Kuitenkin Talvivaaran synneistä on raportoitu jatkuvalla syötöllä, kun taas Harjavallassa tapahtuneesta Suomen historian suurimmasta raskasmetallipäästöstä jokivesistöön uutisoitiin hyvin huomaamattomasti. Missä on viestinnän ammattietiikka? Ja suhteellisuudentaju?
Kaivosteollisuudesta tulisi olla myös positiivista uutisointia, sillä pohjoismaissa on monia esimerkkejä hyvin ympäristövastuunsa kantavista kaivosyhtiöistä (LKAB, Boliden, Agnico Eagle). Nyt media käyttää valtaansa saattaakseen kaivannaisteollisuuden näyttämään pelkästään paholaisen roolissa.
Eräs mielikuvavaikuttamisen muodoista on suuren suosion sosiaalisessa mediassa saavuttanut Suohpanterror ’suopunkiterrori’. Kyseessä on anonyymi saamelaiskollektiivi, joka julkaisee kärjistettyjä ja poliittisesti latautuneita kuvia Facebookissa. Muun muassa kaivannaisteollisuus ja maankäyttö ovat saaneet aimo annoksen jäävettä niskaansa heidän taholtaan. Kollektiivin luomat rajut kuvat ovat tehokkaita saamaan aikaan kuvottavia tuntemuksia ihmisissä, ja erityisesti nuoret pohjoisen ihmiset ovat aktivoituneet Suohpanterrorin myötä.
Mainitsin aiemmin jo konkurssiin menneestä Northland Resources -yhtiöstä, joka suunnitteli rauta-kulta-kuparikaivoksen avaamista Suomen puolelle Kolariin. Median nostattamat kauhukuvat kuohuttavat kansaa ja herättävät voimakasta kritiikkiä. Kolarin kaivoshanke Yllästunturin matkailukeskuksen läheisyydessä on saanut kohtuutonta ryöpytystä uraanista, vaikkei sitä tulevalla kaivosalueella olisi ollut sen enempää kuin muuallakaan maaperässä. Asialla olivat, eivät suinkaan paikalliset, vaan tietty turistiryhmittymä, joka yrittää kaataa kaivoshankkeita uraanin varjolla muuallakin Suomessa.
Yleisesti ottaen voidaan kysyä: onko heillä, jotka kaivoksia vastustavat, oikeus käyttää metalleista valmistettuja kulutushyödykkeitä? Ajattelevatko he, kuinka paljon autossa on rautaa, puhumattakaan älypuhelimista, joissa käytettävien jalometallien louhinta kehittyvissä maissa kuormittaa ympäristöä erityisen paljon.
On tervettä vastustaa sellaista, joka saattaa pilata omaa elinympäristöä. Kuitenkin, jotta nykyinen elintaso pystytään pitämään, raaka-aineita on saatava jostain. Euroopassa kaivosten ympäristölainsäädäntö on tiukka, toisin kuin esimerkiksi Aasiassa, missä kaiken kukkuraksi työturvallisuus on hakoteillä. Jos jalometalleja ei saa eurooppalaisista kaivoksista, ne tuodaan sieltä, mistä halvimmalla saadaan ja vähät välitetään ympäristöstä. Samalla tuetaan sellaista toimintaa.
Hyötyetiikka (huono minulle, hyvä muille) tuo uuden näkökulman kaivosten olemassaoloon: Keiden etu on tärkeämpi? Missä on globaalissa mittakaavassa eettisintä tuottaa metalleja, Euroopassa vai kehittyvissä maissa, poissa silmistä, poissa mielestä? Vaikka jälkimmäisessä päästöt ovat moninkertaisia? Mihin kestävän kehityksen raja halutaan vetää?
Kaivosteollisuus herättää mielipiteitä puolesta ja vastaan riippuen yksilön omista kytköksistä ja tarpeista. Arktiset alueet ovat erityisen herkkiä, koska luonnon uusiutuminen on hyvin hidasta. Toisekseen pohjoisilla alueilla elää alkuperäiskansoja ja vähemmistöjä, joiden tarpeiden huomiointi on usein vain normatiivista. Loppukaneettina todettakoon, että edellä kuvailemani problematiikka on kuin materialismin ristiaallokossa keikkuva filosofinen pursi, jonka purjeena toimii ympäristöetiikka.
Jonna Palovaara
Jonna Palovaara 